Rajamaan itkut ja ilot
Pakko sanoa! -festivaali muistaa ja muistuttaa, jää sydämeen ja muuttaa rakenteita
teksti Kirsikka Moring
Suomussalmi.
Kuudes kerta toden sanoo. Pakko sanoa! -tapahtuma on yhä uudelleen syksyn kohokohta. Syykin on selkeä: sillä on voimakas paikallisidentiteetti, rajaseudun levoton sydän ja halu ymmärtää matkan päämäärä.
Tänä vuonna teeman oli Koti. Viime vuonna se oli Rajalla. Niissä on elämän alku ja loppu.
Suomussalmella raja on aina yhtä läsnä oleva. Nyt matkustamme Vienan Karjalan rajakyliin, Kuivajärvelle ja Hietajärvelle. Vienankarjalaisia kyliä on Suomessa yhteensä vain kolme. Kolmas on Kuhmossa, Rimmin kylä.
Seison itsekseni Hietajärven rantahietikolla edessäni savokarjalainen perinnevene, ja ruskakaislikon taakse avautuva suuri selkä. Kaikki hengittää rauhallista hipihiljaista syysaamua.
Mutta etäällä, toisella rannalla näkymään tunkeutuu vartioiva torni. Raja on keskellä järveä. Jos nyt lähtisin soutamaan, olisin helposti Venäjällä.
Tätä on Kainuu ja Suomussalmi. Sotilasalue, rajavyöhyke, sodan raunioita, sankarihautoja, muistoja Neuvostoliiton partisaanien tappamista siviileistä, lapsista, vanhuksista. Edestakaisia pakkomuuttoja miehittäjien vaihtuessa.
Kainuun historia on kipeä ja maisemat kuoleman käsialalla kirjoitettuja. Tänä vuonna voimme surra yhdessä vienankarjalaiseen itkuvirsiperinteeseen eläytyen. Kuulemme Hietajärvellä eläneen viimeisen runonlaulajan Jussi Huovisen perinnetalon tuvassa hänen oppilaanaan olleen kansanmuusikko Emmi Kuittisen itkua – perinteistä ja uutta, hänen itsensä säveltämää.
Emmi Kuittisen konsertti, kuva: Vesa Rannikko
Itkeminen ei tapahdu suinkaan vain haudoilla yhteyttä vainajiin etsivänä kaipuun ja surun lauluna vaan myös elämän muissa korkeissa hetkissä, kun esimerkiksi äiti laulaa tytärtään lähtemään sulhasen kotiin miniäksi.
Muistan omasta elämästänikin, kun opettajani, runonlaulaja Kastehelmi Karjalainen häissäni lauloi minut kotoani lähteväksi.
Jäi mieleen.
Kuittisen soitto ja laulu ovat oikealla tavalla nöyriä ja paikkatietoisia. Jussi Huovisen pitkä perinne jatkuu ja on läsnä.
Itkuvirsien voimallisina sanansaattajina ovat linnut. Kokkolinnut eli kotkat, valkeat joutsenet, kurjet tai kukkuvat käköset. Linnut vievät itkijän sanoman tuonilmaisiin Kuittisen itkuissa ja hänen haitarin sekä kanteleen soitossaan.
Retkelle osallistujille järjestettiin myös ruokailu, kuva: Vesa Rannikko
Yhteinen etsintä, yhteinen oivallus
Pakko sanoa! -festivaali on yhteisen kokemisen, myötäelämisen ja oivaltamisen juhlaa.
Seuraavaksi matkaamme Vuokin työväentaloon. Sen juhlasalissa saamme osallistua teatterikoulutuksensa vasta päättäneen Heli Hyttisen Itkujuhlaan, jonka ohjaajana on ollut mukana Laura Rämä.
Itkut tekevät mykistävän voimakkaan vaikutuksen, sillä etsimme yhdessä Heli Hyttisen kanssa niiden sisintä olemusta, elävien ja poismenneiden välistä viestintää. Koemme rituaalisuuden läsnäolon, opimme apeutumisen taitoa ja kuolemattomuutta. Itkut sisältävät katharsiksen, nousevan lopun puhdistautumisen.
Hyttinen ymmärsi itkuvirsiä tutkiessaan olevansa paitsi tulkitsija myös perinteen jatkaja. Hän löysi sukujuuristaan isoisänsä isoäidin Irinja Reijosen (1871–1959), joka oli yksi aikansa tunnetuimmista karjalaisista itkijänaisista.Nuoren näyttelijän matka sukunsa itkuihin ei ollut helppo eikä itsestään selvä. Hän kutsuu meidätkin mukaan etsimään – ja löytämään myös omat piilevät kyyneleemme.
Heli Hyttinen esityksessä Itkujuhla, kuva: Vesa Rannikko
Itkujuhla on vahva ja herkkä, täynnä kysymyksiä oleva dialogi, joka ojentaa kätensä kauas menneisyyteen.
Kun vielä saa tutustua Vienan vaikuttavaan arkkienkeli Mikaelille pyhitettyyn ortodoksiseen tsasounaan, ymmärtää rajan läheisyyden teologisen merkityksen.
Mikael taistelee vihollisuuksia ja pahuutta vastaan. Hänestä maalattu suurikokoinen, voimakkain värein puhutteleva ikoni katsoo sinuun hengen miekka kädessään. Rauha on meidän kaikkien asia.
Teatteriopiskelijat ja paikalliset näyttelijät kohtasivat
Suomussalmen keskustassa, Teatteri Retikan teatterisalissa, näemme raikkaan, inhimillisen elämän koko tunneskaalan katsomoon siirtävän sarjan monologeja esittäjinään Teatteri Retikan suomussalmelaiset näyttelijät ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun neljännen vuosikurssin oppilaat.
Yhteinen esitys on ainutlaatuinen, eri sukupolvien ja maantieteellisten todellisuuksien kohtaaminen. Pakko sanoa! -festivaaleilla on lähes joka kerta vieraillut joukko teatterikoululaisia, mutta ensimmäistä kertaa he jakavat saman näyttämön retikkalaisten kanssa.
Tulos hurmaa katsojansa. Se on täynnä lämmintä ja huokoista itsetutkistelua, nyansseja ja suuria kaaria, joita on siirretty milloin Dantelta, Rosa Liksomilta, Anja Kauranen-Snellmanilta, Miki Liukkoselta, Elina Hirvoselta tai Eeva-Liisa Mannerilta: kaikissa meissä on puolet muuttolintua ja toinen puoli hippopotamusta, joulua, Jeesusta ja Einsteinia.
Esittäjät ottavat mittaa toisistaan. Tekstit ja niiden esittäjät kamppailevat oikeudesta sanoa ja olla juuri näin, jos siltä tuntuu.
Vain nuorin kaikista, näyttämöllä pyörällään huristeleva 10-vuotias Aku Moilanen tietää mitä tahtoo. Hän aikoo kasvaa isoksi ja olla vahva.
Molemmat tulkitsijaryhmät ovat innoissaan onnistuneesta yhteistyöstä ja yhteisen ilon löytymisestä.
Jatkoa! he toivovat.
Monologistit Retikasta ja Teakista yhteiskuvassa,
kuva: Antti Väyrynen
Verryttelyä ennen esitystä, kuva: Vesa Rannikko
Transsista arkeen
Festivaalin perinteisiin kuuluvat myös yllätykset, joiden toimeenpanija on paikkakunnan oma sielu Reijo Kela. Tänä vuonna hän esiintyi Hotelli Kiannon Kuohujen ravintolasalissa tulisieluisten Suistamon Sähkön etnoteknomuusikoiden kanssa. Kela jatkaa toissavuotista teemaansa, ruumisarkussa puolukkaa polkeva ssooturi syntyy metamorfoosin kautta uudeksi ihmiseksi, jolla on juurijalat ja -kädet.
Minusta hän muistuttaa Markku Lehmuskallion elokuvan Poron hahmossa pitkin taivaankaarta esiintyvää hahmoa, joka soittaa johtajaporon kilisevää kelloa.
Kelan esitykseen vastaa Suistamon Sähkön Sturm und Drang, myrsky ja kiihko.Salillinen esiintyjiä ja yleisöä siirtyy yhteiseen musiikilliseen transsitilaan, jonka kruunaavat uudet sovitukset vanhoista kansanlauluista, kuten Juokse sinä humma -tulkinta.
Reijo Kela, kuva: Annukka Ruuskanen
Suistamon Sähkö, kuva: Päivi Hämäläinen
Ja kun festivaaliväki herää aamulla kurkku käheänä mukana laulamisestaan, tervehtii sitä Retikan salissa Ilkka Heiskasen monodraama Pari sanaa parisuhteesta. Oikeastaan se ei ole monodraama lainkaan vaan huikea kokoelma erilaisia hahmoja, lähimpänä oma vaimo.
Heiskanen ei imitoi, hän vispaa taiturimaisesti kulloinkin kertomansa henkilön ominaislaatua, naureskelee arjen koomisille tilanteille, huvittaa tunnistettavuudellaan. Kyynel sivutaskussa.
Verbalistina Heiskanen on harvinainen kyky. Kyllä tässä elämän tarkoitus löytyy. En spoilaa enempää, etsikää esitys ja nähkää.
Ilkka Heiskanen Kirsikka Moringin haastateltavana, kuva: Antti Väyrynen
Aikakausien ja ihmisyyden risteysasemalla
Festivaalin teeman kuoleman vääjäämättömyydestä – ja piiloutumisesta jokaiseen päivään –aloitti näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin koostama ainutlaatuinen runokokonaisuus. Se on eri aikakausien risteysasema tienviittoinaan milloin Jaqcues Prévert, Paavo Haavikko, Juhani Peltonen, Antti Hyry sekä Maila Pylkkönen, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner.
Björkman ei ole yksin. Hänen kanssaan äänessä ovat saksofoni ja kitarat eli Jukka Perko, Teemu Viinikainen ja Jarmo Saari. Muusikoiden ja näyttelijän kyky rytmittää ja pöyhiä omat soolonsa samalle kanavalle edustaa paitsi harjoiteltua myös improvisoitua esittämisen herkkyyttä, taitoa tarttua, siirtää, ottaa kiinni ja luovuttaa.
En muista koskaan nähneeni tämänkaltaista kykyä rakentaa siltaa sävelen ja sanan väliin – ilmavasti ja ilmaisevasti.
Keskiaikainen kuolemantanssi siirtyy kalevalaiseen rauta-aikaan, sotiemme kylmiin taloihin, Katri Valan Kukkivaan maahan ja Lauri Viidan Onneen. Björkmanin työn taustalla ja sytykkeenä ovat syväanalyysit eurooppalaisen kuvataiteen kärsimysklassikoista, ristiinnaulituista, Hieronymos Boschin surrealismista, Dürerin tai Brueghelin kuvien ikiaikaisesta ajankohtaisuudesta – erityisesti tänään.
Yleisö omistautuu näkemälleen. Hiljaisuudessa voi kuulla runon enkelin siipien vaimean suhahduksen.
Hannu-Pekka Björkman ja Avara-trio eli muusikot Teemu Viinikainen, Jukka Perko ja Jarmo Saari Kirsikka Moringin haastateltavina esiintymisensä jälkeen. Kuva: Päivi Hämäläinen
Puku ommellaan hiljaisuudessa, kyllä. Festivaalin iso kehys on tämän ajan tekijöiden ja vastaanottajien yhteinen joiku, itkuvirsi ja kuiskaus.
Teema hengittää kolmipäiväistä tapahtumaa ja jatkuu väkevästi yhdeksän tunnin kotimatkalla bussissa.
Festivaalin taiteellinen johtaja Annukka Ruuskanen on onnistunut pitkäjänteisessä tavoitteessaan luoda tapahtumaan yhteisyyden kokemisen ilon ja voiman.
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja, joka on osallistunut Pakko sanoa! -festivaalille kaikki kuusi kertaa.
Artikkelin kuvat löydät tarkempina kuvapankistamme: Vesa Rannikon kuvat
muiden kuvaajien kuvat.