Kun rahoittajatahot Suomessa puhuvat lastenkulttuurin tukemisesta, he joutuvat aina sekä pyytämään anteeksi että lupailemaan jotain tulossa olevaa. Teatteritoimittaja Kirsikka Moring on seurannut lastenteatterin tilannetta yli 50 vuotta. Onko mitään kehitystä tapahtunut?
Työväen Näyttämöiden liitto ja Suomen Assitej järjestivät eduskunnan Pikkuparlamentissa 20. maaliskuuta, kansainvälisenä lastenteatteripäivänä, lastenteatterin tilannetta käsittelevän paneelin, johon osallistui tekijöitä, virkahenkilöitä ja poliitikkoja.
Kylmiä faktoja nousi esiin.Taiteen edistämiskeskus ja Kansallisteatteri toivat esiin omia huoliaan. Pitäisi tehdä enemmän, pitäisi kehittää uusia yhteistyön muotoja, pitäisi keksiä uusia rahoitusmalleja, pitäisi laventaa horisonttia. Alv pitäisi saada alas eikä ylös, kuten nyt. Teatterilippujen hinta ei saisi aiheuttaa eriarvoisuutta.
Lapsille tulisi suoda mahdollisuus paitsi katsoa myös itse kokea teatterin tekemisen ilo. Koulujen taidekasvatusta olisi tehostettava ja lavennettava.
Kituutus jatkuu
Olen omassa työhistoriassani – teatterikoululaisesta toimittajaan – kuullut samoja ei–ole–mahdollista-argumentteja ensimmäisen kerran jo noin 50 vuotta sitten. Mitään ei oikeastaan ole tapahtunut. Tosin käsitys lapsista ja lastenteatterin lajityypeistä on kyllä monipuolistunut, ja lapsia halutaan lähestyä uusin taiteellisin virikkein.
Erilaisista alan elvytysyrityksistä on jouduttu peruuttamaan selkä edellä. Konkreettiset eli taloudelliset edellytykset ovat entisestään kutistuneet.
1960–70-luvut olivat lasten ja muiden ryhmämuotoisten teattereiden kulta-aikaa, jolloin syntyi paljon uusia kokoonpanoja. Ne sinnittelivät ohuella rahoituspohjalla, mutta saivat paljon henkistä tukea. Ryhmäteatterin ja Kom-teatterin ohella syntyivät muun muassa Penniteatteri, Hurja joukko, Ahaa-teatteri, Skolteatern sekä uusia nukketeattereita, vapaita ryhmiä, jotka ottivat lasten tarpeet huomioon ohjelmistoja tehdessään.
Laitosteattereiksi nimetyt teatterit ottivat tunnolleen myös lapset yleisön osana. Lastenesitykset kiersivät kouluissa ja päiväkodeissa, tai lapset tulivat teattereihin. Kouluille annettiin rahat taidetilaisuuksiin osallistumiseen
Mutta koskaan ei ollut tarpeeksi rahoitusta, eikä ole vieläkään. Lapsiystävälliset maat kuten Tanska ja Ruotsi kohdensivat sekä taiteellista elinvoimaa että takasivat rahoituksen riittävyyden lastenteattereilleen, joista tulikin maailmankuuluja.
Kansalla töissä
Elämme Suomessa suurten kulttuuriin kohdistuvien leikkausten aikaa.
Onko meillä varaan siihen? kysyivät panelistit.
”Leikkaaminen on valinta”, kiteytti vapaa esitystaiteilija Antti-Juhani Manninen.
”Minä otan rahoituksen puutteet omasta selkänahastani osallistuessani yksityisenä henkilönä taiteen hengissä pitämiseen.”
Manninen totesi tekevänsä kansalle taidetta, vaikka kansalla töissä olevat kansanedustajat eivät siitä palkitse.
Paneeli keskusteli kulttuurista ja taiteesta vapauden mittarina. Bisnestä se ei ole, vaikka niin usein ajatellaan, kun lasketaan julkisen rahoituksen menojen ja tulojen suhdetta.
Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö toivoi ennakkoluulottomuutta, jolla voitaisiin suunnitella uutta kulttuurihallintoa vastaamaan muuttuneen kentän tarpeita. Listalla olisi myös pitkäjänteisemmän rahoituksen suunnittelu osana perusrakenteita.
Rönkkö sanoi kulttuurin ja taiteen hallinnolle luotavan uuden Kulttuuriviraston olevan käyttövalmis jo ensi vuonna.
Millaista yhteiskuntaa rakennamme?
Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho heitti kuulijoille maanpuolustuskorkeakoulussa herätettyä kysymystä, jonka myös taiteilijat usein esittävät.
”Kun puhutaan Suomen puolustamisesta, mitä silloin puolustetaan?”
Suomalaisen kulttuurin ja taiteen luja perusta on ollut ja on kansallisen identiteettimme voimavara.
Myllyahon mielestä olisi perusteellisesti pohdittava, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa.
Kansallisteatterin rahoitus on pudonnut lähes kestämättömälle pohjalle seurauksenaan lomautuksia ja henkilökuntaan kohdistuvia leikkauksia, jotka osuvat kipeimmin nuoriin, vasta uraansa aloitteleviin taiteilijoihin.
Lastenteatteria halutaan pitää jatkuvasti Kansallisteatterin ohjelmistossa, mutta se tuottaa vaikeuksia, koska siitä saatavat lipputulot ovat matalat, ja tuotantokulut vastaavasti yhtä suuret kuin muillakin esityksillä.
Kansallisteatteri huomioi toiminnassaan myös muita erityisryhmiä, kuten nuoria harrastajia ja monikulttuurisia projekteja.
Tunnetaidot olisivat tarpeen
TNL:n puheenjohtaja Tarja Filatov nosti avauksessaan esiin lasten ja nuorten pirstoutuneen todellisuuden.
”He elävät multitaskaamisen maailmassa, jossa ei enää ole mahdollisuutta keskittyä tai opetella tunnetaitoja. Välineitä tällaisesta toipumiseen ei löydetä.”
Filatov viittasi lasten ja nuorten ongelmia neurotieteen näkökulmasta tutkivan Hanna Poikosen näkemykseen siitä, miten eri taidelajit voivat luoda puitteita tasapainoiseen kasvamiseen, samastumiseen ja oman identiteetin löytämiseen, vaikka isot kriisit ravistavat yhteiskunnan rakenteita ja maailmaa.
Meillä helposti esiin ryöpsähtävät viholliskuvat kukoistavat sen sijaan, että lasten ja nuorten kanssa opeteltaisiin yhdessä empatiaa.
Tekijöiden karu todellisuus
Lastenteatterin kokonaistilanne on hälyttävä.
Esimerkin kertoo Osiris-teatterin johtaja Riikka Siirala. Vielä viime vuonna Osiris sai valtion rahoitusta yhteensä 80 000 euroa. Tänä vuonna: ei senttiäkään.
Alkushokki oli kova eikä perusteluita herunut.
”Olemme päättäneet toteuttaa tänä vuonna yhden esityksen vauvoille. Koululuokkia emme enää saavuta.”
Pitkä ammatillinen kokemus ja vaadittavat erikoistaidot menevät harakoille.Lastenteatterille omistautuvan taiteilijan täytyy olla todella vakuuttunut olevansa kutsumustyössä ja hänen on voitava palaa taiteelleen sydämensä kyllyydestä.
Vastikään Thalia-palkittu Tuomikko-teatterin perustaja ja ainoa työntekijä Terhi Tuomikko kertoo, millaista on yksintyöllistää itsensä, luoda työlle puitteet, niihin taiteellinen sisältö – ja lähteä kiertämään.
”Viime vuonna minulla oli yhteensä 119 esitystä, joinakin päivinä kolme sekä esitysten pystytykset ja purkamiset.”
Hän iloitsi saamastaan tunnustuksesta esittävän taiteen alan yhteisessä juhlassa.
Elinvoima- ja pitovoimapuheiden sijaan tarvitsisimme ajattelua, jossa taiteella on itseisarvo.
Kirsikka Moring
teatteritoimittaja
Kuva:
Yleisöä Lasten Teatteritapahtuma Kuulaksessa keväällä 2025. Kuva: Heidi Koskinen-Järvisalo