Metsä-teeman äärellä Susi Siriya Orenius

Tehtävänanto on laaja, mutta on herättänyt minussa viimeisen puolen vuoden aikana paljon pohdintoja, joista moni on kuljettanut omaa ajatteluani ajassa taaksepäin ja laajemmin ympäröivään yhteiskuntaan: Miten metsä määritellään? Mitä on luonto? Mikä on minun metsäsuhteeni? Missä määrin kaupunkikin on metsää, vai onko ollenkaan?

Tunnen valtavaa lämpöä ja rauhaa, kun ajattelen metsää. Kotini lähellä olevaa luonnonmetsää Stansvikia uhataan hakata kokonaan alas. Helsingin kaupunki ei ole samaa mieltä kanssani siitä, millainen tämän kaupungin pitäisi olla. Vallassa olevat poliitikot eivät ole kanssani samaa mieltä. Ajattelen, että Suomessa on paljon tilaa, eikä meidän kaikkien tarvitse asua niin tiiviisti – haluaisin metsää ympärilleni ja pelkään että metsän alasajo on peruuttamaton teko. Lapsuuden maisemissa kävelin ja leikin metsässä päivittäin. Täysi-ikään tullessani en enää päässyt tuohon metsään, sillä sen eteen oli rakennettu, sitä oli hakattu, siihen oli kaavoitettu taloja. Sitä ei enää ollut. Suomen väkiluku ei liiemmin kasva, mutta silti rakennetaan uutta, vaikka samaan aikaan maaseutu on täynnä hylättyjä taloja.

Näytelmää kirjoittaessani mietin, mikä on kaikkein arvokkainta. Miksi olemme valmiita luopumaan ja luovuttamaan sen suhteen, mikä on meille kaikkein rakkainta? Me olemme osa luontoa ja ihmisen halu kontrolloida luontoa ja muotoilla metsää aiheuttaa epätasapainoa, se on selvä.

Koneen säätiö tilasi Helsingin yliopiston ympäristöekonomian emeritusprofessori Markku Ollikaiselta ja tutkijatohtori Johanna Kankaalta selvityksen, jonka mukaan valtion vanhojen metsien laajasta suojelusta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Yli 400 metsä- ja ympäristöalan tutkijaa on allekirjoittanut tutkijavetoomuksen, jossa vedotaan hallitukseen vanhojen metsien kriteerien määrittelemiseksi uudelleen. Tutkimus kertoo selvästi, että hallituksen harjoittama ympäristöpolitiikka ei ole kestävää, tällä hetkellä tutkimus kuitenkin sivuutetaan taloudellisen kasvun tavoittelemiseksi.

Minua pelotti metsästä tuleva hahmo, joka olisi itselleni tuntematon ihminen. En pelännyt metsän eläimiä: kuten vaikkapa susia, karhuja, hirviä, näätiä. Tiesin niiden karttavan ihmistä. Mutta toista ihmistä kyllä pelkäsin. Toisen ihmisen tapaaminen tuntui myös todennäköiseltä: mutta mistä oikein tietäisin, ettei kyseessä olisi vaikka eksynyt ihminen avun tarpeessa, miksi mieleeni tuleva kauhukuva oli kuitenkin lopulta joku minulle pahaa tahtova, juuri yöllisellä vessakäynnilläni yllättävä muukalainen, esimerkiksi puukon tai moottorisahan kanssa? Olinko katsonut liikaa kauhuelokuvia? Irrationaalinen pelkoni osoitti minulle, että eniten pelkään tuntematonta, en metsää itsessään ja eniten toista, kaltaistani ja sen yllättävää käytöstä.

Suomessa metsään meno tuntui vapaudelta, ja koulussa opetetut jokamiehen oikeudet tulivat käytäntöön. Vietin koulumatkoilla useita tunteja metsässä, keräsin kasveja kasvioon, ja söin mustikoita pikkunälkääni. Metsä oli toinen kotini, paikka, jossa tapasin ystäviä ja jossa näin jälkiä muista ihmisistä. Lapsena minulla oli aikaa olla metsässä, eikä minusta oltu huolissaan. Ei minulla ollut edes puhelinta!

Jotkut rikkaat sijoittavat nyt veteen. He ennustavat tulevaisuuteen vesipulaa, ja haluavat olla veden enemmistöomistajia. Kuulostaa luottamuspulalta, kun he eivät yksinkertaisesti luota siihen, että heille tarjottaisiin hädän hetkellä vettä. He mieluummin kahmivat veden itselleen, koska se on mahdollista. Voiko vettä ylipäätään omistaa, vai voiko sen vain säilöä, kaapata ja muurata toisten ulottumattomiin? Haluan suojautua ahneelta ajattelulta, mennä piiloon kammiooni kirjoittamaan, olla avaamatta lehtiä, kunnes taas ryömin luolastani, luen lehteä ja ymmärrän paremmin, silti aika järkyttyneenä.

Tämä aika tuntuu tärkeältä. Emme tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. On kuin olisimme merellä myrskyssä. Matkan suunta vaihtelee, odotamme vain sään laantumista. Tulevaisuuden kuva on hämärä monine risteävine haluineen. Uskon, että juuri nyt moneen asiaan voi vaikuttaa.

Tällä hetkellä Suomessa ja Ruotsissa käydään myös suurimpia ihmiskauppaoikeudenkäyntejä. Ne liittyvät marjojenpoimintayrityksiin, joissa marjoja poimimaan on rekrytoitu ihmisiä Thaimaasta myöntämällä heille ensin lainaa, joka olisi työn kuluessa pääosin mustikoita keräämällä kuitattava pois. Moni on jäänyt velkaa, kun ei ole saanut kerättyä marjoja tarpeeksi. Marjoja on kerätty haravankaltaisella työkalulla, joka rikkoo kasvia ja metsää. Poimintatyötä tehneille on kerrottu, että heidän työtään on kerätä hedelmiä metsässä, mutta ei ole kerrottu, että mustikat ja puolukat kasvavat sattumanvaraisesti sään ja olosuhteiden mukaisesti ilman, että joku on istuttanut niitä metsään. Rikostutkinnoissa on selvinnyt, että perehdytys on ollut ontuvaa.

Olen tavannut poimintatyötä tehneitä ja kuullut heidän järkyttäviä tarinoitaan. Näen yhteyden kehnossa työn järjestämisessä talousmetsä-ajattelun kanssa – siinä metsä nähdään vain resurssina, josta voi saada rahaa puita kaatamalla tai marjoja poimimalla. Pohdin, että saako tämä ajattelu näkemään ihmisetkin vain numeroina, vailla tunteita, vailla tarinoita ja historiaa: työvoimana, karjana, robotteina? Miksei ihan vain ihmisinä?

Kirjoittajana työskentelen tunteiden kanssa, sillä kirjoitan tunteesta käsin. En tahdo luoda vastakkainasettelua, mutta yritän työssäni myös asettua erilaisten ihmisten asemaan. Miten löytäisimme jotakin yhteistä? Miten löytäisin reitin muiden luo kirjoittamalla?

Kurotan tekstilläni vajottavien soiden yli, tai uppoan, kai se sopii. Kuinka voisimme nähdä ja kuulla paremmin, aistit terävöityvät metsässä. Kaupungin vilkkeessä huomioni liikkuu moneen suuntaan, vuotaa se metsä sinnekin, puiden ja puskien muodossa. Pieni kimalainen sielläkin, eri tyyppi, emme puhu samaa kieltä, olemme silti yhdessä.

Sur-rur bzz bzz.

En malta odottaa, että tekstistäni tehdään hienoja esityksiä!

Susi Siriya Orenius
näytelmäkirjailija