Metsä-teeman äärellä Marjo Niemi

Tehtävänanto: Nuortennäytelmä, joka liittyy metsään tai käsittelee metsää.

Lisäksi: Erikokoisten esiintyjäryhmien vuoksi olisi hyvä, että rooleja olisi monta ja roolitus joustaisi erilaisten tarpeiden mukaan.

Ajattelen: Moinen orgaanisuus ja joustavuus sopivatkin hyvin yhteen metsän kanssa!

Koko kevään ajattelen: Miten sen kirjoitan?

Lapsena elin puoliksi metsässä. Se alkoi takapihalta, ja sain liikkua siellä mieleni mukaan. Ei pelottanut. Peruskoulun jälkeen muutin Helsinkiin. En käynyt enää päivittäin metsässä. Aloin pelätä. Lapsuuden metsiini muuttivat sudet. Ne tulivat peurojen perässä.

Vuosia sitten näin dokumentin Yellowstonen kansallispuistosta, josta oli sudet ammuttu. Sitten ne palautettiin. Nopeasti ekosysteemi alkoi elpyä. Kasvinsyöjien laumakoot kohtuullistuivat, sitä kautta maasto muuttui vehreämmäksi, lajisto monipuolistui ja kaikista ihmeellisintä: sademäärät lisääntyivät, luonto juhli.

Minulla ei ole susia vastaan mitään. Niillä on minua vastaan paljonkin, hyvästä syystä. Mutta koska en ole enää tottunut metsiin, pelkään suurpetoja. Luen kuinka käyttäytyä, jos kohtaan suden. Sienessä kailotan äänellä, jota kaikki elävä väistää. Kerron sudelle, että tulen täältä, anteeksi jo. Minä olen metsässä vierailulla, sudelle metsä on koti.

Viime vuosina aivoissani on tuntunut siltä, että niiden lonkeropintoja peittää pahemman laatuinen ihottuma. Minua vaivaa se, miten maapallo on ihmisten haltuun ottama. Haaveilen, että ihmiskunta tekisi sopimuksen, jossa puolet maapallosta jätettäisiin koskematta, muille lajeille. Se olisi reilua. Muiden alueelta ihminen ei saisi katkaista korttakaan. Haaveilen siitä, mitä se tekisi meille itsellemme, meidän tajunnallemme. Ihmiskunnan unenlaatu ja unien sisältö paranisivat. Ihmiset alkaisivat tuntea vastustamatonta iloa ja vapautta. Unista tulisi villimpiä ja rikkaampia, koska luonto olisi villimpi ja rikkaampi ja me olemme osa luontoa. Ihmisten ahneudelle olisi rajat, ja muilla olennoilla olisi tilaa.

Muu luonto ei meitä kaipaisi. Mikä helpotus, ajatelkaa. Asiat olisivat hyvässä hoidossa, ilman meitä. Pitäisi vain pysyä poissa, jättää tekemättä ja tuhoamatta. Mutta nyt luonto kaipaa meitä puolustamaan ja ennallistamaan, kun ihmiskunta kaiken aikaa on sen kimpussa, sörkkimässä ja käyttämässä.

Meidän ei tarvitse tehdä, tarvitsisi olla enemmän tekemättä. Antaa muiden olla sellaisia kuin ovat, muiden lajien, muiden ihmisten, itsemme. Luonto on jännittävää, elämä pulppuaa ihmeellisesti ja yllättäen.

Miten siirtäisin haaveeni tilan antamisesta luonnolle näytelmätilaan? Miten antaisin nuorille tekijöille tilan villiintyä?

Päätin, että näytelmä käsittelee yhteyttä. Jokainen on kokonaisuuden osa, ja kokonaisuus on myös jokaisen. Sille yhteydelle herkistyminen vaatii maailman melussa hiukan hommia, mutta siellä se on. Sen haluaisin sanoa jokaiselle surulliselle, yksinäiselle, ulkopuoliselle, että kukaan ei killu erillään, kaikki on itsestäänselvästi samaa systeemiä, jokainen. Ilman, että täytyisi tehdä mitään sen ansaitakseen. Parhaiten sen yhteyden tajuaa nauraessa, leikkiessä, mielikuvitellessa, taiteessa ja luonnossa.

Miten kirjoittaa näytelmään villi alue, jossa aikuinen ei ole koko ajan sörkkimässä? Minkälaisia rooleja, sanoja, tilanteita? Miten kirjoittaa näytelmä, jossa ajattelun pallo pysyy harjoituksissa ja nuorilla itsellään? Miten ajattelupallo pysyisi liikkeessä myös esitystilanteessa, esiintyjien ja yleisön välillä? Jonkin verran sellaista vapautta pitää pystyä kirjoittamaan, vaikka suurin osa onkin tekijäryhmän käsissä. Minun pitää harhauttaa oma kontrolloiva aikuinen itseni koko ajan.

Sellaista yritän. Ja haaveilen tilasta villiintyä.

Marjo Niemi

näytelmäkirjailija